|
|
|
NE LUUMÄET LEHDISSÄ JOEY LUUMÄEN KYNÄSTÄ |
|
|
|
ÖRDAN TARINA |
|
Kalle oli aivan tavallinen mies, joskin hänen nimensä on tässä muutettu viattomien suojelemiseksi. Hän oli lähtöjään avioeroperheestä, jossa eron oli aiheuttanut alkoholi, syrjähypyt, väkivalta, luonne-erot, tyhmyys tai jokin muu syy, tai kaikki nämä yhdessä. Todellisella syyllä ei ole suurta merkitystä niin kuin ei Kallen vanhempien avioliitollakaan heille itselleen ollut. Kun vanhemmat "erilleen kasvaessaan" vihdoin huomasivat, että avioero alkoi olla ainoa ratkaisu johon ei liittynyt kuolonuhreja, olivat he huojentuneita: "Ainoa joka kärsii on Kalle ja hänhän on vasta lapsi." Kalle jäi äitinsä huollettavaksi ja samankaltainen perhe-elämä jatkui, nyt avoperheenä. Kallen äidin uusi elinkumppani ei juuri piitannut Kallesta, kunhan huolehtivaisesti opetti tälle kiroilua, tappelemista, tupakanpolttoa ja kaljanjuontia, "ettei pojan tarvitse kadulla oppia". Eipä Kalle muutakaan oppinut, hänen ei koskaan tarvinnut syödä siististi tai laittaa jokapäiväisiä karamellipapereitaan roskaämpäriin, saati sitten olla kohtelias vanhemmille ihmisille tai kellekään. Näin jatkui aikansa ja kymmenvuotiaana hän olikin jo ansainnut liikanimensä "Örinä-Kalle". Kallen äiti koetti vielä tokkuransa keskeltä silloin tällöin kasvattaa poikaansa, yrittipä harva se viikko saada Kallea lähtemään kouluunkin. Äiti sentään osasi kirjoittaa, vaikkakin isot ja pienet tikkukirjaimet menivät joskus sekaisin ja yhdys sanat sekä kaksoiskonsonantit tuottivat ylitämätömiä ongelmia. Kallen maailmankuvaan ei kuitenkaan enää mahtunut kirjasivistys: "Ei mua v- tarvi tietää mikä v- on honkongin v- pääkaupunki, mä meen v- virittää mankii, haista mutsi v-!". Ja kaikki tämä varhaisteineille harvinaisen miehekkäällä äänellä. Örinä-Kallekin oppi kuitekin aikanaan lukemaa, Alibissa ja Rikospostissa kun kuvat sittenkin jäävät otsikoille toisiksi. Kyllä Kalle nämä lehdet tunsi. Kun Örinä-Kalle oli tapellut tiensä rikosoikeudellisesti vastuulliseen ikään, koitti hänen elämässään uusi aika. Tähän saakka hän oli selvinnyt koulukotipassituksella, huostaanotoilla ja muilla lastensuojelullisilla toimenpiteillä, mutta nyt oli paras olla kunnolla, muutenhan olisi voinut joutua vaikka vankilaan. "Nehä voi siä ajaa vai mun viikset ja niskafledan vek, vai voiks ne", kyseli Kalle tarkkiskavereiltaan heidän juhliessaan kaltsilla oppivelvollisuuden päättymistä. "anna v- sitä liimaa!" Ennen kahdeksantoista vuoden ikää Örinä-Kallen motto oli: "Kun juot, juo nopeasti." Kalle halusi noudattaa lakia jaoli jostakin kuullut, ettei alaikäisellä saa olla alkoholia hallussaan. Hän halusi rikkoa lakia mahdollisimman vähän aikaa. Sama päti myös ajokortitta kaahailuun varastetuilla autoilla: kun ajoi kovaa, oli poliisilla vähemmän aikaa sattua kohdalle. Ties vaikka olisivat puhalluttaneet... Tultuaan ajokortti-ikään ei Örinä-Kallella ollut minkäänlaista käytännön mahdollisuutta ajokortin hankkimiseen, ei ollut rahaa eikä poliisilaitoskaan olisi ollut hankkeelle myötämielinen. Toisaalta Kalle havaitsi, että mietojen alkoholijuomien ostaminen helpottui, kun ei tarvinnut enää luottaa hakumieheen. Kalle huomasi myös, että kun tyhjensi tarpeeksi monta pulloa, ei ajokorttia oikeastaan enää tarvinnut. Örinä-Kallen mieliautoja olivat Corolla ja 100A, niihin risainen farkkutakki sopi jotenkin hyvin. Joskus Kalle näki Dodge Dartteja ja niissä oli aina tosi kovia kundeja kuskeina, niillä oli buutsitkin ja aurinkolasit. Silloin tällöin Kalle joutui matkustamaan julkisilla liikennevälineillä, joista parhaita hänen mielestään olivat sporat, metukka ja liityntädösät, niissä kun ei matkaa tarvinnut maksaa lainkaan. Örinä-Kallen oli usein pakko ihmetellä maamiestensä juroa mielenlaatua kun nämä eivät olisi antaneet hänen polttaa savukettaan loppuun. Omituisen tympeitä olivat myös kaikki naiset, joiden kanssa Kalle halusi keskustella.: "Lähe meeduun... Et vai?... -tanan huarra!" Örinä-Kalle oli mennyt laillisessa järjestyksessä kutsuntoihin ja sitä kautta määrätty varusmiespalvelukseen, mutta harmaissa Kalle vietti vain muutaman päivän, sillä hänestä ei normaalipalvelukseen ollut. kotiuduttuaan Kalle leuhki kavereilleen kuinka helppoa oli luistaa armeijasta: "V- mä oon niille liian fiksu, sain hullun paprut!" Äidin potkittua Örinä-Kallen pois kotoa joutui Kalle vakiintumaan saadakseen katon päänsä päälle. tyttö oli pulska ja vähemmän kaunis, mutta siitä ei Kalle piitannut, sillä tärkeintähän oli tytön tyhmyys. Näin Kallella oli kotona "varma nakki", mikäli ulkoa ei sattunut parempaa löytymään, ja olihan kotikin, josta ei tarvinnut edes maksaa mitään. Ja kyllähän Kallekin yhteiseen kotiin sentään jotakin oli hankkinut, ainakin tyhjillä kaljatölkeillä täytetyn ja nurkassa nököttävät autostereot ja Esselte Moviebox-merkkiset videot, jotka hän oli saanut kaverilta halvalla tämän ollessa rahapulassa. Kyllä kelpasi kuunnella Popedaa ja katsella kuinka elokuvissa veri roiskui, videonauhat vain tuppasivat kulumaan tappelukohtausten kohdalta. Kallen suosikki oli "Rambo", josta hän melkein ehti lukea tekstit. Örinä-Kalella oli tietty kaveripiiri, jonka kanssa hän tiiviisti oleili. Aina silloin tällöin joku heistä joutui poliisin kanssa vaikeuksiin, lusimaankin, mutta porukka piti yhtä. Kalle kyllä ihmetteli kovasti näiden kavereidensa touhuja, sillä hän oli sitä mieltä että lakia ja järjestystä tulee noudattaa. niinhän hän itsekin mielestään teki. Kallen mielestä oli kummallista, etteivät ihmiset avanneet hänelle ovia tai muuten häntä auttaneet vaikkapa olutkorien kantamisessa. hänhän oli kunnon ihminen, siis luotu palveltavaksi, ja kyllä hän olisi luullut ainakin naisten tanssivan hänen pillinsä mukaan, sen verran komeat olivat Kallen viikset. Ne olivat kasvaneet jo puolet hänen elämästään - kertaakaan ajelematta. Örinä-Kallen elämässä naisystävät vaihtuivat. Omien sanojensa mukaan hän etsi parempaa akkaa, mutta jotenkin vain uudet ystävättäret olivat edellisiä huonompia, asunnottomia ja sosiaalisesti työrajoitteisia. Lopulta Kalle päätti ryhtyä sinkuksi, jo siitäkin syystä että "V- naiset on tyhmii ja heikkoi. Vähä ku v- nyrkil hieroo ni jo tulee blodaa." Olihan Örinä-Kalle ollut kerran töissäkin, ja hänelle oli luvattu työsuhdeasunto talonmiehen hommasta. Tarkemmin ajateltuaan Kalle oivalsi, ettei hän niinkään asuntoa tarvinnut vaan rahaa, ja vaihtoi asunnon kuukausikorvaukseen. Kalle nosti kottia ja lähti juhlimaan työpaikan saamista: "V- pakko dokaa et vähäks aikaa pystyy v- unohtaa sen duunin mitä joutuu painaa v- et saa rahaa v- dokaamiseen v-!" Eipä ehtinyt Kalle luutaan tarttua. Aikaa kului ja Örinä-Kalle vanheni. hänen kaverinsakin vanhenivat niin nopeasti, etteivät enää jaksaneet kutsua Kallea Örinä-Kalleksi, joten nimi lyheni muotoon "Örda" (oltiinhan Helsingissä ja kallen aitikin oli kotoisin Sörkasta). Toden totta, kaverit näyttivät Ördan mielestä oikeasti vanhoilta, varsinkin Nastis ja Sintti, jotka olivat korvikealkoholisteja. Itse ei Örda niihin aineisiin koskenut jos vain sattui Soppaa tai Apea olemaan tarjolla. Sitä paitsi hän ei mielestään näyttänyt paljoakaan ikäistään vanhemmalta mitä nyt pulisongit vähän harmaantuivat. Se oli ok, johan hän kohta täyttäisi kolmekymmentä vuotta... Örda kuoli nuorena. miten hän kuoli, sillä ei ole väliä, mutta vaihtoehtoisia kuolemansyitä on monia. Joku puhui omaan oksennukseen tukehtumisesta, toinen kemiallisten aineiden aiheuttamasta sydänkohtauksesta, mutta kaikki tiesivät alkoholilla olleen osuutta tapahtuneeseen. Nykyään kukaan ei edes muista tapausta eikä muista Ördan olleen olemassakaan. Taivaan portilla todettiin Ördan elämän varrelta vain kaksi sellaista seikkaa, jotka voitiin katsoa hyviksi, ikuista pelastusta puoltaviksi asianhaaroiksi: hän ei ikinä tullut jatkaneeksi kurjaa sukuaan eikä hän koskaan ollut käyttänyt leveälahkeisia housuja, joihin hänellä ei tosin milloinkaan olisi ollut varakaan. niinpä Örda ei joutunut aivan alimpaan helvettiin, mutta kyllä hänet sinne melko vieraanvaraisesti toivotettiin tervetulleeksi. JOEY LUUMÄKI Kirjoittaja on 30-vuotias pitkähkö helsinkiläinen amatööri. |
|
