Ne Luumäet

& The Micragirls

Takaisin Ne Luumäet -keikkaraportin etusivulle

Jeke:

Hei vaan, jopas lähti!

(Kuvat: M!ka & Ilpo )

Ne on taas elossa! Ainakin hetken... (kuva: Ilpo)

Hei vaan, jopas lähti!

Yy

Ihmeiden aika ei ole ohi. Ne Luumäet ovat nousseet hetkeksi syvästä unestaan. Tätä tapahtumaa piti päästä todistamaan keinolla millä hyvänsä. Olimme sopineet orkesterin jäsenten kanssa, että kirjaisin talteen keikkatunnelmia. Oli aika matkata Helsinkiin jo toisen kerran viikon aikana. Oulussa keli oli arktinen. Iltapäivällä oli ensin Oulun Tarmon futismatsi, joka päättyi voitokkaasti. Pelin jälkeen sielukin oli jäässä, mutta ei silti muuta kuin tulta päin. Matsin jälkeen pikavisiitti kotiin, hieman murua rinnan alle ja: ”Moi!”

Juke-veli kävi viemässä reissumiehen lentokentälle ja matka pääsi todenteolla alkamaan. Koska siivetkään eivät lonksuneet, oli Blue1 tapojensa vastaisesti jopa viisi minuuttia etuajassa. Helsingin lämpötila sulatti matkamiehen nopeasti. Kelmien basisti Olli tuli lentokentälle vastaan ja toimitti reissaajan turvallisesti saman tien Tavastialle.

Paitarahan nostettuani, hoksasin Hartzan ja Tanjan juuri kävelevän ohitseni, joten loppumetrit Ilvekseen kuljimmekin rinta rinnan. Pölähdettyämme Ilvekseen, oli fiilis, kuin olisi saapunut onnellisten olohuoneeseen. Paikka oli tulvillaan tyylikkäästi pukeutunutta nahkatakkikansaa. Matkalaisen sielu suli. Pikaisia kuulumisten vaihtoja sinne ja tänne. Aika kului siivillä ja itselläni oli aika siirtyä paikan pyhimpään. Takahuoneeseen siis.

Ne soundcheckissä (kuva: M!ka).

Lisää kuvia soundcheckistä löytyy täältä.

Kaa

Ne Luumäkien soundcheck kesti kauemmin kuin aktiiviaikoina. Viimein kaikki olivat tyytyväisiä ja soittajat päästivät Micragirlsit omaan checkaukseensa. Norkoilin lavan edessä ja panin sanan menemään Tavastian pyhimpään loukkoon, että olen paikalla. Tovin kuluttua pitkänhuiskea mies kurkkaa lavan takaosasta ja vinkkaa peremmälle.. Hetken kuluttua Tavastian legendaarinen takahuone aukesikin silmieni eteen. Seinät olivat täpötäynnä erilaisia kirjoituksia. Kaksi hahmoa erottui kuitenkin selkeästi muusta.

Takahuoneessa oli varsin levollinen fiilinki. Heko ruuvaili hihnan varakitaraansa ja viritti sen alta aikayksikön. Joeyn valmistautuminen puolestaan oli hitaampaa. Käynnissä oli biisilistan kirjoittaminen. Se ei enää olekaan yhtä vaivatonta kuin silloin ennen. Lista oli itse asiassa kaksinkertaistunut. Tosin se ei johtunut kappalemäärän kasvamisesta, vaan tekstikoon kasvamisesta. Täytyihän listaa nähdä myös lukea.

Keskustelumme käynnistyi aluksi vanhoja muistellen. Finskikin liittyi joukkoon. Saatuamme off topic – asiat puhuttua, käynnistin nauhurin ja Joey alkoi valottaa Tavastian keikkaan johtaneita asioita.

Juttua piisasi ja kasettien viimeinen puoliskokin otettiin käyttöön. Välillä henkilökunta kävi tiedustelemassa takahuoneen juomatoiveita. Lista oli varsin lyhyt. Joey osoitti myös vastuullisuutta ja kurinalaisuutta, menemällä aamukahdeksaksi töihin. Hän oli siis automiehenä. Eipä silti, eihän hän muulloinkaan örvellä prosenttijuomien kanssa keikalla.

Näistä ramopunk-herroista on rokkitähtien diivailut kaukana. Sehän mielestäni onkin yksi valtavan suuri rikkaus koko genressä. Ollaan ihmisiä. Fanit ja soittajat asettuvat samalle tasolle sillä erolla, että välillä soittajat käyvät paiskomassa maailman parasta musaa eetteriin.

Hekolla iski vielä viimehetken kiirehälytys. Aika kului siivillä ja juttujahan olisi riittänyt pikkutunneille asti. Herroilla oli kuitenkin tärkeämpääkin tekemistä, joten päästin orkesterin keskittymään illan pääaktiin. Välillä olin käynyt tsekkaamassa ihastuttavan Micragirlsin soundcheckin. Hieman ennen lähtöäni Finski kantoi takahuoneeseen laatikollisen yhtyeen läheisten t-paitoja. Ihastelimme porukalla tutusta levynkannesta napattua ideaa. "Too Dump To Die". Toivottavasti tuo huuli pitää paikkansa.

Microjen Mari. Taustalla rummuissa Kristiina (kuva: M!ka).

Koo

Porukka valui jo Tavastian sisätiloihin. Kauhukseni huomasin, että L-koon paidat oli jo myyty loppuun. Käääk! Paljon tuttavia, paljon asiaa. Vähän aikaa. Micragirlsin aloitti soittonsa ja oli aika siirtyä katsastamaan Joeyn niin kovasti kehumaa bändiä. Eipä Joey ollut liioitellut. Iloisen railakas meno onnistui ilman bassoa ja haitsuakin. Tytöt saivat läjäpäin uusia ystäviä.

Illan odotettu uudestisyntyminen koitti. Ne Luumäet osoitti hyvää historian tajua, esiintymällä Ramonesin ensimmäisten Suomen keikkojen vuosipäivänä. Tupa oli täynnä. Bändi oli entisaikojen vedossa ja biisit yhtä napakan täydellisiä. Edessä oli riemukas setti.

Ne Luumäet tarjosivatkin yleisölle ramopunkin riemujuhlaa. Onnelliset kasvot hehkuivat ja täysi tupa hoilasi laulut mukana kurkut suorina. Salamat räpsivät, kamerakännykät kuvia näpsivät ja kamerat surisivat.

Heko ja Pete eläytyy (kuvat: M!ka)

Luumäillä oli tallella lyömätön lavakoreografiansa. Kaiden pätkiessä tarkkaakin tarkemmin kannujaan ja Joeyn pitäessä lavan keskialueen tiukasti hallinnassaan, hoitivat laitalinkkeinä toimineet Heko ja Pete kaiken muun liikunnan. Välillä hypähdettiin näyttävästi korokkeille. Toisena hetkenä kitarat heiluivat samaan tahtiin. Ilmeet ja eleet tukivat toisiaan ja laulujen tekstejä. Yhdessä kohdassa Heko ja Pete nojailivat toistensa selkiin. Niin kuin ennenkin. Yhtye tuntui nauttivan soittamisesta. Joeykin innostui jättimäisiin loikkiin huolimatta selkäkrampista, joka nostatti tummia pilviä koko lavaesiintymisen ylle vain pari päivää ennen keikkaa. Finski oli tällä kertaa ottanut liberon roolin, laulaen stemmoja takanurkkaan kyhätyltä korokkeelta. Välillä käsissä helkkäsi helistin, välillä kirskui kitara. Tavastia jorasi yhtyeen mukana alkutahdista lähtien. Ilmassa oli samalla nostalgiaa, toisaalta hillitön riemu ja meininki.

Yhtye ei ole menettänyt otteestaan mitään. Jopa pureva huumori oli tallella. Siitä esimerkki, kun Joey ilmoitti: ”Nyt käytän tilaisuutta hyväkseni ja esittelen yhtyeen. Me olemme Ne Luumäet.” Vähän on paljon näiden veikkojen kanssa.

Koska näin biisilistan, iski setin lopussa haikeus. On menossa viimeinen kappale ennen encorea. Niitä oli luvassa kaksi. Kolmatta ei tulisi. Joey veteli Lumiukko Popin usealla kielellä. Tavastian lattia täräjti. Meno oli kliimaksissaan. Kahden encoren jälkeen se oli sitten siinä. 23 kappaleen ajan elin rock’n roll taivaassa. Mitä nyt? Onneksi kesäloma on kesällä ja Ne Luumäet vielä kerran Ruisrockissa. Maailma ei loppunut tähän. Osa yleisöstä valui ulos. Osa jäi tyytyväisenä hymisemään pieniin porukoihin ympäri salia.

Yhtyeen jäsenet huokuivat keikan jälkeen tyytyväisyyttä. ”Fuckin´ great!” hihkaisi Finski. Kaide oli rauhallinen, mutta totesi kaiken menneen hyvin. Joey virnuili siihen malliin, että oli varsin tyytyväinen neljä harjoituskertaa sisältäneeseen keikkaan. Heko totesi bändin olevan kuin kone:” Kun töpseli pannaan seinään, se lähtee kulkemaan.” Pete loisti tyytyväisyyttään. Eikä ihme, sillä soitto sujui virheittä. Joka isku kohilleen.

Ramokansa pohtii, miten bändin saisi taas elävien kirjoihin. Siinäpä sitä onkin pohtimista. Aiheestakin!

Kaide "pätkii kannuja" (kuva: M!ka).

Nee

Ikimuistoisen keikan jälkeen seurasivat jälkipelit. Niitä olisi jatkettu pitempäänkin, mutta henkilökunta saatteli päättäväisesti porukat taipaleelle. Kun äsken oli nähty rokkitaivas, olikin luontevana jatkona siirtyä Manalaan. Porukkamme tilasi pizzat, jotka olivat lähes yhtä hyviä, kuin Suomen virallisessa pizzalandiassa, Oulussa. Kello riensi eteenpäin ja kansa riensi kuka minnekin yöpuulle. Kohelteleva matkalaisemmekin sai kutsun IR-Teemun sohvalle hetkeksi tuulensuojaan. Harkitsin hetken, suostuisiko Jack Bauer kesken tehtävän ummistamaan silmänsä. Ei ehkä Jack, mutta Jeke Bauer halusi niin tehdä ja niinpä kännykkä korvan juureen ja silmät tunniksi kiinni. Reilun kahden tunnin kuluttua silmät aukesivat uudestaan. Kännykkä löytyi lattialta ja kas: Hohhoijaa, sattuipas hassusti matkalla kotiin. Se lentokone lähtee kohta! Kotimatkaa ei ainakaan suunnitellulla tavalla toteutettaisi. Linjat kuumiksi ja vaihtoehtoinen, mutta hitaampi kulkupeli löytyi. Tulipa taas uusi sulka hattuun. Jollakin niitä todella on keskimääräistä enemmän…

Junareissu sujui kuitenkin mainiosti muistiinpanoja kirjoittaessa. Junassa oli myös mainiota matkaseuraa. Junalta matka jatkui suoraan uuteen koitokseen. Viimein, noin 44 tunnin valvomisen (välissä 2,5 tunnin tirsat) jälkeen sain pään tyynyyn. Vaaka-asento toimi. Kyyyyllä kyllä!

Kiitos kaikille hienoille ihmisille, joiden kanssa olin matkan aikana tekemisissä. Olette upeaa porukkaa. Koheltamisiin.

Jeke