Ramopunkit keikoilla

Ramopunkit Puustockissa 2007

Juva 20.-21.7.07

Takaisin Puustockin -keikkaraportin etusivulle

Minna E:

Hämmentävän mukavaa menoa

Kuvat: M!ka ja Jeke.

Häiriköiden yleisöä (kuva: Jeke).

Minna E:

Hämmentävän mukavaa menoa

Puustockiin lähtö näytti kohdaltani katastrofaaliselta. Tulin reissusta edellisenä iltana ja vielä perjantaiaamuna miulla ei ollut mitään tietoa missä majoittuisin, festarilippu oli hankkimatta ja bussiaikataulut selvittämättä. Mutta asiat järjestyvät, aina. Se on jotain johon voi aina luottaa. Niinkuin pikku hiljaa siihenkin, että näissä ramopunk-kuvioissa on kerta toisensa jälkeen hämmentävän mukavaa.

Tosin heti festarialueen portilla minnuu epäiltiin Hiuslakkamurhaajaksi ja jouduin heittämään ehkä tärkeimmän festarivarusteeni roskikseen. Tein sen kuitenkin niin näyttävästi kuin nainen vain osaa – sain jopa jälkikäteen esityksestäni palautetta.

Porttien aukeamisen jälkeen ei kauan tarvinnut odotella, kun Häiriköt pääsivät vauhtiin. Lavan edessä, niin kuin koko alueella oli vielä aika väljää, mutta fiilis ei päässyt väljähtämään. Siitä Häiriköt pitivät huolen. En osaa arvioida, mitä se lavan edessä seissyt järjestysgorilla ajatteli, kun keikan aikana pompin ja lauloin biisien mukana, mutta ilmeisesti siinä fanituksessa jotain outoa oli, kun hää sen verran hitaasti minnuu katseli. Vajaan tunnin setti oli tietenkin liian lyhyt, mutta onneksi se oli täyttä asiaa. Ei se määrä, vaan laatu. Ja onneksi juontajan sekoilusta huolimatta Häiriköt tulivat vielä heittämään encoren.

Puustockin juontaja (kuva: M!ka).

Sitten olutteltan pikkulavalle oli tulossa Tumppi Varonen, ja mie aloin olla jo ihan täpinöissäni. Siinä Tumpin roudausta katsellessani teki hirvittävästi mieli mennä toivomaan Älä sure pikkuinen -biisiä, mutten millään uskaltanut. Luultavasti koko kroppani nyki eestaas mieliteon ja jännityksen luomassa ristiriidassa. Lopulta nykäisin itseni liikkeelle ja kävin esittämässä toiveeni: ”Hei Tumppi, voisit sie millään harkita, että keikkasettiin mahtuisi Älä sure pikkuinen? Se ku on miun kaikkien aikojen lempi-lempibiisi.” Tumppi hymyili ja lupasi harkita. Tulin hehkuvana takaisin pöytään, ja rupesin jännityksen lauettua höpöttämään, ”et oikeesti-soikeesti mie en koskaan uskalla mennä juttelemaan artistin kanssa” – kunnes tajusin, että selitin asiaa Joeylle! Mutta niin vaan keikkasetissä kuultiin Älä sure pikkuinen.

Jossain vaiheessa illan aikana nautittu olut alkoi vaatia ulospääsyä. Bajamajoilla oli kuitenkin niin pitkä jono, että kiekkasin muina naisina vessarivistön taakse suorittamaan vähennyslaskua. Juuri kun olin siinä kyykkimässä, niin eikös sinne tepastele joku hieman kypsempään ikään ennättänyt järjestysmies. Olin jo aloittelemassa anteeksipyytelyä sopimattomasta käyttäytymisestä, kun hää tokaisi, että ”samoilla asioilla ollaan”.

The Micragirls piknikillä (kuva: M!ka).

Festarimenon välillä saunaa ja piknikkiä

Saunominen oli muuten myös eräänlainen episodi. Kuka keksi ryhtyä käyttämään joidenkin tuntemattomien ihmisten vuokraaman mökin saunaa yleisenä saunana? No, siellä kuitenkin saunottiin molempina päivinä, kun Minnan ja Zorron saunakaan ei yrityksistä huolimatta suostunut lämpeämään. Ja taisipa siellä naapurimökin saunalla joku köllöttää yönsäkin, tai ainakin osan siitä ennen kuin syystäkin vihainen mökin asukas heitti tuon Hallulta näyttäneen olennon saunasta ulos. Ohimennen sanoen tuo ulosheitto oli kelpo suoritus, sillä olimme jo aiemmin yrittäneet kantaa herran vähän vilpoisemmille yösijoille, yrityksessä surkeasti epäonnistuen.

Mutta piknik. Se oli juuri niin loistava tapahtuma kuin olin kuvitellutkin. Tapahtuman reseptihän on nerokkaan yksinkertainen: tarvitaan vain kioskin terassi, sähköt ja hyvät bändit. Ja yleisölle tietenkin nurmikko mille istua. Ja homma toimi kuin junan vessa.

"Nopeus on näiden herrojen valtti" (kuva: M!ka).

Uusi bänditulokas The Tarjas vetäisi mielestäni oikein mallikkaan keikan. Pisti kyllä jalan vipattamaan. Tuosta on hyvä jatkaa. Anatomia pisti sen jälkeen lisää pökköä pesään – nopeus on näiden herrojen valtti! Micragirls sai punttiin niin paljon vipinää, että olihan se hypättävä pystyyn ja tanssimaan. Onneksi sain tanssiseuraa, niin ettei tarvinnu ihan itekseen pomppia. Keikan jälkeen kävin kiittämässä Micragirlsejä. Naurettiin tyttöjen kanssa keikalle kuulosuojaimilla varustautunutta kääpiö-Häirikköä, että miten tytöt suhtautuisivat, jos joku tulisi heidän keikalleen Micragirls-paita päällä ja kuulosuojaimet korvilla!

Onko Ramopunk-piknikin tulevaisuus turvattu jo toisessa sukupolvessa? (kuva: M!ka).

Sitten esiintymisvuoro olikin muutama viikko aiemmin eräästä tunnetusta ramoyhtyeestä eläkkeelle jääneellä laulusolistilla. Eläke oli saanut pahaa jälkeä aikaan, sillä ukko köpötteli lavalle selkä kumarassa ja huhuili, että keikka pääsee alkamaan vasta, kun hää saa tuolin alleen. Mutta taattua laatua saatiin Joey Luumäeltä, tuolista viis! On se vaan niin, että toisia on suotu laulajan lahjoilla... ja toisia ei. Keikan aikana lavalle nimittäin kipusi myös innokas apulaulaja, jonka musiikillisuus oli sitä luokkaa, ettei aikaakaan, kun hänen takamukseensa piirtyi kengän kuva.

Iskuryhmä oli energinen ja sai innokkaan fanijoukon lavan edustalle. Ennen keikkaa Pasi kuljeskeli kuin jotain etsien, ja syykin selvisi: biisilista oli hukkunut. Mutta tuo bändiä kohdannut epäonni tarjosi yleisölle loistavan tilaisuuden päästä toivomaan biisejä. Olen keikoilla aina niin fiiliksissä, etten jälkikäteen ole varma, mitä biisejä siellä kuultiinkaan. Mutta melkoisella varmuudella Iskis soitti ainakin Häntäheikin, Soitan sulle, Elämämme kesän ja Itsarin. Ja kyyllä kyllä, tietenkin myös Kovan tiimin. Se, mikä oli varmaa, oli sen mitä soittivat, soittivat hiiskatin hyvin.

Piknikin tunnelmallisimman hetken koin kyllä Kalle G ja Rytinäkerjäläisten soiton aikana. Siellä saniaisten keskellä oli suloista istuskella ja kuunnella musiikkia. Ja pääsinpä jälleen tanssimaan! Lisäksi miun rumpupalikkakokoelmani kasvoi yhdellä, nyt miulla on niitä jo kaksi! Eli enää ei ole ainuttakaan estettä miun rumpalin uralle. Tosin Puustockissa jaettiin jo se Suomen parhaan ja kauneimman naisrumpalin titteli, eli pitää ny kumminkin vielä harkita.

Puustock oli kaikkineen miellyttävän kokoinen ja oloinen festari, jossa vieläpä ihan mukiinmenevät bändit. Mutta jotain outoa siellä Puustockissa kyllä oli. Joku tuntematon immeinen halusi nimittäin välttämättä antaa minulle Ari Koivusen levyn. Käveli vaan vastaan ja antoi levyn, vaikken mie sitä ees tahtonu. Mitä siihen voi sanoa? Hä?

Minna E